Ostosreissun jälkeen piipahdin samalla happihyppelyllä, kuvia ottamassa, kun oli sopivasti kirkas sääkin. Ananas keikkui kassissa ja oli jotenkin tunne, että on hirveä kiire, että pitää joutua..ja pitää keretä. Sitten vain havahduin: että minne minulla on oikeasti kiire!?
Ei tarkemmin ajateltuna yhtään minnekkään.
Kuinkahan monesti sitä on aiemminkin menettänyt monta hienoa ohikiitävää hetkeä, ihan vaan näennäisen kiireen takia. Ei mitään todellista kiirettä, vaan itse itselleen aiheutettua höpöhöpökiirettä.
Tiskit odottavat taatusti, ruokakin tulee omalla ajallaan, likapyykitkään harvoin alta karkaavat jne. hyvin monet asiat eivät ole oikeasti kiireellisiä, niistä vain tekee itselleen sellaisia.
Täytyy vähän taas skarpata ja paremmin erotella ihan oikeat kiireet "korvien väli" -kiireistä, niin elämäkin on letkeämpää ja sen kauneudesta saa niin paljon enemmän rauhoittuneena irti.
Siellä ulkoillessa sitten kiireettä ihastelin pientä tuohenkäppyrää, joka syksyn ja talven kamppailun keskellä, liehui kuin taistelulippu lehtien ja lumen tantereiden välissä. Ja hämmästelin, miten kesällä kirkkaan keltaisten nahkanappuloiden lailla loistaneet kasvit, olivat muuttuneet mustanpuhuviksi, taustanaan suven lämpöisen vihreän sijasta, marraskuinen ja kylmä sinisävy.
Ja nyt lähden mutustelemaan sitä ostamaani ananasta ihan kaikessa rauhassa.
Onko kiire..? Ei oo kiire:)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kun kävit ja tervetuloa toistekin :)