Katsoin eilen elokuvan Will Hunting.
Se kertoi nuoresta luonnonlahjakkaasta nerosta miehestä, jonka elämässä oli monenmonta mutkaa ja ongelmaa.
Erityisesti ajatuksiini jäi pyörimään kohtaus, jossa Will ja psykiatrian professori keskustelivat ihmissuhteista.
Vanha professori kertoi syöpään kuolleesta vaimostaan, jota rakasti ja kaipasi vielä tämän poismenon jälkeenkin niin kovin.
Hän kertoi, miten hänen vaimollaan oli tapana piereskellä ollessaan hermostunut. Kerran vaimo oli piereskellyt unissaan läpi koko yön, ja kerran jopa herännyt omaan pamautukseensa ja kysynyt mieheltään: " Sinäkö se olit?"
Mies ei raskinut sanoa, että eikun sinä se prupsautit, vaan tunnusti "muka" olleensa paukkumaakari.
Tarinan opetuksena oli Willille, joka kertoi korkeista naisvaatimuksistaan, että kukaan meistä ei ole täydellinen. Että vaikka hänellä on naiselle valtavat vaatimukset, niin tulee vastaan naisia, joiden mielestä hän ei itse täytä heidän kriteereitään millään tasolla, vaikka nuo naiset täyttäisivätkin hänen kriteerinsä.
Ihmissuhteen tai parisuhteen hienous piilikin professorin mukaan juuri siinä, että kaksi epätäydellistä ihmistä löytävät toisensa, ja jos heidän epätäydellisyytensä sopivat yhteen, niin silloin siitä tulee täydellistä. Tiedätte toinen toisistanne kaiken, niin hyvät kuin huonot puolet, joista muodostuvat teidän omat pienet salaisuutenne, joista vain te kaksi tiedätte, ja joille kahdestaan tietäväisen näköisenä hymyilette. Oma salainen maailmanne.
Se, että päästät jonkun sisälle sinun omituiseen ja epätäydelliseen elämääsi ja hän rakastaa sinua silti, on hienoinpia asioita maailmassa. Se, että toisen uskaltaa ylipäätään laskea elämäänsä, vaatii uskallusta ja riskinottoa, mutta riskinotto kannattaa, jos se epätäydellinen puoliskosi osuukin kohdalle. Sama pätee ihan ystävyyden tasolla, ei pelkästään parisuhteessa.
Lopuksi professori mietti, miksi hän sitten muistaa juuri tuollaiset "ei niin imartelevat" ja arkisen karut asiat vaimostaan?
Juuri siksi, että nämä pienet arkiset asiat tekivät sen juuri heidän yhteisen ja ihanan elämän.
Ja hän ei näistä hetkistä vaihtaisi yhtäkään pois. Ei huonointakaan.
Ollaan siis rohkeasti vaan epätäydellisiä ja arkisia.
Sillä arkeahan se tämä elämä valtaosin on. Aivan suotta aliarvostettua:)
Ilman ihanaa arkea ei juhlatkaan tunnu miltään.
Ja arvostetaan niitä ihmisiä, jotka siinä arjessa meidän kanssa taivaltaa kaikkine epätäydellisyyksineen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kun kävit ja tervetuloa toistekin :)