Kaatuilua kinoksissa

No niin.
Nyt tuli, lunta niin että piisaa. Luultavasti ihan jouluun asti tätä valkeutta riittää.

Tuli niin paljon lunta, että aamulla lähti maa-alta.
Pyörän renkaiden alta muljahti aurausjäljen pehmeä polanne:
siellä oli emäntä maassa fillarin kanssa kyljellään,
polkemassa nietosten keskellä makuuasennossa kohti päivän töitä.

Semmoista.
Onneksi pehmeästi kaatua tössähdin.
Pikkusen olkapäässä tuntui, sekin viiveellä. Mutta ei mitään vakavaa.
Eräs vääräleuka tuttavani ensimmäiseksi kysyikin: " Eihän pyörälle käynyt mitään..?"

Kerran talvessa.
Se on perinne: pitää pyörälläkin kaatua.

Kun ei nappaa, niin ei

Nyt on ollut blogin päivittämisessä kyllä isomman luokan haasteita.

Aluksi teknisiä ja sitten, sanotaanko henkisiä. Ei vaan ole huvittanut, tai ehkä ei ole vaan ollut mitään erityistä mitä kuvin tai sanoin kertoa. Töitä, sieniä, marjoja ja taas sama ritirimpsu uudestaan.

Valokuvaamassa ei ole tullut käytyä aikoihin. Aina vaan sataa tai töiden jälkeen ei ole jaksanut.
Noh..viikonlopuksi on luvattu aurinkoista, jos silloin korjaisi tämänkin asian. Antaisi pitkästä aikaa kameran laulaa.

Tässä on vain pari otosta kuluneelta viikolta, kännykällä räpsyteltynä.
Kuten huomaatte, sieniteemasta ei päästä vieläkään mihinkään 😆

Jäätävää

Sää on jäätävä, rakeita, räntää ja kylmyyttä, jo toista päivää.
Sisuskalujakin on jäätänyt, kun on seurannut Suomen maajoukkueen pelejä.
Eilinen tappio oli todella harmillinen.

Tänään olisi sitten luvassa euroviisukarsintoja. Päästäänkö niissä karkeloissa jatkoon. Peukut pystyyn.

Taidanpa laittaa ihan kuuman jalkakylvyn ja keittää teetä. Sen verran viluisaksi veti tuo pyöräily räntäisessä viimassa.

Luntaaaaarrgggh!

Ei!
Taas!
Lumipyry!
Loskaa, märkää, nuoskaa!

Pari päivää sitten näytti jo melko hyvältä, maata oli lämpimillä paikoilla kivasti näkyvissä. Ensimmäisien sipulikukkien päät jo varovasti koittivat työntyä mullasta.

Tänään taas kaikki peittyivät lumen alle. Onneksi mittari on plussan puolella ja lumi sulaa jo pois, vetenä tippuu nyt puista ja räystäistä.... Jospa tämän päivän lumisade olisi nyt se viimeinen niitti: kaikkien entisten lumien surma.

Viikonloppuna maisemat näyttivät tältä, lunta ja jäätä on vielä, paljon enemmän kuin viime huhtikuun lopulla.

Valon tallentamista

Sitähän se valokuvaus on.
Eikä sitä valoa tarvitse aina olla paljon, jos sen vähäisenkin valon saa vangittua vaikka mielenkiintoisesta heijastukseta tai silhuetista.

Tänään, olisi ollut haluja ja aikaa kuvata, mutta valo, se on täällä tällä hetkellä KERTAKAIKKISEN karsea, hukuttavan synkkä, tylsä ja harmaa, joka imee kaiken, kiintoisatkin kuvauskohteet syvyyksiinsä, eikä inspiroi minua lainkaan.

Kateellisena kuuntelen tässä radiota, kuinka monessa paikkaa ympäri suomenmaata aurinko kuitenkin paistaa, niin että siellä riennetään jo riemurinnoin kevään ensimmäisille piknikeille ja terasseille istumaan.

Sitä valoa tännekin odotellessa, taiteilin viime huhtikuisten kevätkuvien parissa, niissä sentään valoa kurkisteli, luontokappaleiden tavoin, jännittävästi sieltä täällä. Oravat ovat tällä hetkellä todella villillä päällä, niitä on paljon ja vilistävät väsymättä mäntyjen runkoja kisaillen. Lähteä tästä siis happihyppelylle muuten vaan. Aina siellä nähtävää kuitenkin riittää, jos ei niin kuvattavaa...

Yöks...ja ei niin mukava keväänmerkki. Sisälle oli kömpinyt isohko hämähäkki. Suorastaan säikähdin, kun näin sen seinällä, puolittain taulun taakse kömpineenä. Hyyyyyyh..joku niissä vaan puistattaa, vaikka tiedän tasan tarkkaan, ettei ne minulle mitään pahaa tee. hrryhh.---vieläkin ihan väristykset tuli.

Lauantaihuomenta!

Siskon ottama kuva unilta heräävästä Velho-koirastaan :)

Oloni on tämä aamuna tuon Velho-koiran olemuksen oloinen.

Oli ihanaa nukkua pitkät unet ja herätä ihan ite aikojaan ja venytellä niin, että nivelet vaan" paukkui". Mikään ei ole ihanampaa, kuin saada pitkät yöunet ja hidas aamu.

⛇⛇⛇ 

Ainut asia, mikä tätä leppoisaa aamuani pikkuisen rösöilyttää ja tekee oloni hivenen levottoman ärtyneeksi, on tuo sää ja SE etten pääse taaskaan kuvaamaan. Sataa lunta ja taivas on pilvessä, eli kuvaushommat luonnossa ei oikein onnistu, tai onnistuu, mutta tulos ei ole niin kaunista katseltavaa.
Mistä tuota lunta riittää!?grrrrrh...

No. Katsellaan.
Vielähän tässä päivä ehtii vaikka kirkastua, aikaa on.
Sitä odotellessa otan toisen kupillisen kahvia, ja luen lehden.

Kevätkateutta

Voih...

Lueskelin viikonloppuna joutessani blogeja. Katselin ja ihastelin niiden keväisiä city-kuvia. 

Lumesta ei tietoakaan ja melkein saattoi lämmön niistä aistia omaan naamatauluunsakin. Kevätkukkiakin oli jo ulkoruukuissa kauniisti.

Huokaus.

Täällä on vielä täysi talvi, ei puhettakaan, että narsisseja voisi istutella ulos ruukkuihin silmiä ilostuttamaan. Pakkanenkin paukkaa ihan kiitettävissä lukemissa vielä.

Lumisessa maisemassa on toki oma viehätyksensä ...vaan kun alkais jo pikku hiljaa riittää talvi. 

Tää on tätä maanantai- marisijan angstia.

Ajelua kaurapuurossa

Kaurapuurokelit.
Ne juuttaat on täällä taas.
Lunta tuli rutkasi ja perään saatiin suvikeliä, eli kadut ovat täynnä nuoskaa, joka muljuaa pyörän renkaiden alla veemäisesti.

Aamulla puuromaiset sohjot ovat yöpakkasen jäljiltä jäisiä muljuhuippuja ja päivällä poljet puuromaisessa lumitöhnässä, tuskan hiki otsalla, 3 metriä tunnissa, eteenpäin.
Mutta pyörää ei jätetä, eikä periksi anneta 😆

Jk. Hiphei! Eilen saatiin keitellä kultamitalikahvit, kun Niskasen Iivo hiihti maailmanmestariksi. Hieno homma.

Kaurapuuropyöräilyn jälkeen piti pitkästä aikaa rauhoittua pieni hetki värikynän varressa, aivot narikassa.

Aamuäreä

Rempan myötä olen löytänyt taas yhden uuden ikävän piirteen itsestäni (menköön tämä postaus kuitenkin valituksen ja narinan sijasta ns. ihan vaan itsetutkiskelun piikkiin).

Olen huomannut, että minusta on tullut aamuäreä. Yleensä aamuisin olen poikkeuksetta hyvällä tuulella, vaan annappa olla nykyisin, kun aamutoimiani, kahvihetkeäni ja veeseekäyntejäni, ovat heti aamutuimaan sävyttäneet poran räimeet ja kova meteli. Ei kuule radiota tai aamu-tv:tä, ja useana yönä olen, jostain kumman syystä, herännyt aamukolmelta kärttyisenä, otsa rutussa miettimään, että kohta se metakka taas alkaa. Tai jos en mieti meteliä, niin sitten mietin reikiä vessan seinässä, jotka johtavat rappukäytävään, että kuuluukohan niistä kuinka selkeästi käytävään kaikki aamuiset veeseetoimet hampaanpesuista lirutuksiin. Kylllääh ihmiset! Tämmöisiä joutavuuksia vatvoessa on mennyt kallisarvoinen uniaikani: äreänä mietiskelyyn, nukkumisen sijaan. Ja arvata saattaa, että sen lopputuloksena olen ollut viime aikoina hirvittävän syväväsynyt, kärttyisä, valittava, ailahteva ja hajamielinen muijan kuvatus, sysimustine silmänalusineen ja paksuine pakkaskalsareineen.

Vaan, tästä huolimatta, moitteen sanaa en rakennusmiehille sano. Ovat hienosti aikataulussa töitä tehneet ja mukavia kavereita ovat, sen minkä ohimennen olen ennättänyt jututella. Olen äärettömän iloinen, että näillä näkymin homma lienee ohi jo suunniteltua nopeammin ja kevät koittanee siis (toivon mukaan) ihan normaalia arkea aloitellen. Työn äänille ei vaan mitään voi, ilman niitä ei hommatkaan etene.

Tänään olen kuitenkin megagigavaltavan (ja muut korostussanat päälle) onnellinen ja iloinen alkavasta pitkästä viikonlopusta! Saa herätä rauhassa, ilman rempanräimettä, hipsutella keittelemään puuroa ja kahvia, sytytellä tuikkuja, nauttia loppiaisesta ja katsella pakkasmaisemaa kaikessa aamun hiljaisuudessa. Aion ottaa yöntunteihin käytettyjä turhia univelkoja takaisin, möllistellä leffoja ja alkavaa Voice of Finlandia, harrastaa pakkasvalokuvausta ja ulkoilua... Voe veikkonen, pienistä asioista se onni lopulta koostuu, kuten vaikka vain siitä, että saa nukkua tarpeeksi. Näihin loppumietteisiin lisään vielä lämpöiset ja myötätuntoiset terveiset niille, joilla syystä tai toisesta on unettomia öitä tai univaikeuksia.

Hyvää loppiaista ♥

Pakkasvaroitus ja pastapakkomielle

Tänään annettiin pakkasvaroitus, ja varmaan hyvä niin, sillä minun pääkin taitaa olla juuria myöten jäässä. Tai sitten se johtuu syvästä väsymyksestä, josta avaudun ja angstaan (valitan) enempi huomenna, tänään en jaksa. En pysty ajattelemaan tai tuottamaan mitään järkevää, sillä ainut ajatus mikä päässäni harhailee on, että nyt on saatava pastaa ja tomaattikastiketta. Pakko lähteä pakertamaan sitä.

10.12. Kadonnut joulun taika

Jonnekin se on kadonnut.
Joulutaika ja tunnelma.
Ehkä se meni jätesäkkiin tai jäi pakkausteipin väliin, lähti aikatauluahdistuineen sähköpostin matkaan...tai meni jonkun ylimääräisen tavaran mukana rempan alta sekin piiloon.

Yritin sitä eilen illalla ihan jopa väkisin etsiä. Söin posket pallona suklaata ja parit piparit, sytytin kynttilöitä, muut koristeet kun pakkasin oikeastaan saman tien takaisin, kun ne olin esille saanut. Hmmm...On muuten saattanutkin se joulun taika mennä siinä samalla koristelaatikkoon takaisin, muiden joulutilpehöörien mukana, mitä luultavimmin.

Mutta periksi ei vielä anneta, koitetaan sitä taas tänään vähän etsiä.

Rautalangasta väännettynä

Minua suututtaa, kun luontoon jätetään lojumaan kaikenmaailman romua ja roinaa.
Nämäkin rautalangan häkkyrät; vaikka ne kuvasinkin varsin taiteellisessa valossa, ovat viattomille luontokappaleille vaaraksi ja harmiksi. Niihin jää helposti kiinni, niin siivekästä kuin nelijalkaista menijää, ja senpä takia tämmöiset häkkyrät pitää poimia pois kuleksimasta. Kyllä niihin ihmisenkin jalka hämärissä ja huomaamatta metsikössä sotkeutuu.

Kaikenniinlaisia, juuttaan väkkyröitä, sanon minä.