Kirpakassa lauantaisäässä laitettiin kätköistä löytynyt vanha ja reilunkokoinen valurautapannu taas paistokuosiin. Vanhoissa valuraudoissa on se hieno piirre uusiin verrattuna, että ne ovat jo käytön myötä paisto-ominaisuuksiltaan vakiintuneet, että oikealla huolenpidolla, ne ovat taas vertaansa vailla paistohommiin alettaessa.
Pinnoitettujen pannujen tulon myötä moni luopui näisä mummonaikaisista aarteista, ja ymmärtäähän sen, onhan näissä painoa ja monelle rasvan käyttö pannulla on kauhistus.
Itse kuitenkin iän myötä ja asioista lueskelleena, olen pyörtänyt mielipiteeni ja ottanut nämä upeat pannut keittiöarsenaaliini.
Näillä kultamuruilla, etenkin vanhoilla ja paljon käytetyillä, ei ruoka kirraa sen pahemmin pohjaan kuin pinnoitetuillakaan. Uudet valuraudat tuliterinä kyllä vaativat sisäänajoa ja saattavat kärryyttää ja ruoka kirrata kiinni, kunnes niitäkin on sitten tarpeeksi ja oikein käytetty, ja rautainen pinta saavuttanut luonnollisen pinnoitteensa.
Hienoa näissä on etenkin se, että paistolämpötila pysyy tasaisena, joten esim. kunnon pihvi tulee näillä takuuvarmasti onnistuneemmin. Näitä voi työnnellä uuniin, jos vaikka sunnuntaipaistiin on ensin ottanut pannulla pinnat kiinni, niin saa tyrkätä saman astian uuniinkin, ja aika komeita nämä ovat vaikka ihan tarjoiluunkin. Tarjoillaanhan joissain ravintoloissakin esim. pannupitsat suoraan valurautapannuissaan pöytään.
Näissä raskassarjalaisissa pannuissa voi paistolämpötila turvallisemmin nousta korkeammaksi, sillä joitakin tutkimuksia on vastaan tullut, joissa pinnoitettujen alumiinipannujen pinnoista saattaisi jotain haitallisia aineita ja alumiinihöyryjä irrota, en tiedä siitä. Minulla on kyllä pinnoitettujakin pannuja käytössä, mutta niillä teen lähinnä vain nopeita lämmitys- tai haudutusruokia (pinnoitettukasari), jossa lämmmöt pysyvät maltillisena.
Mitä sitten tulee paistorasvan käyttöön ja karsinogeeneihin, olen niistä sitä mieltä, että paistettua ruokaa ei pidä ylipäätään syödä usein. Jos valtaosan ruuastaan syö höyrytettynä, keitettynä, haudutettuna ja raakaravintona, niin sillon se harvoin, muutaman kerran vuodessa, valuraudalla, voin ja kuumuutta kestävän, hyvälaatuisen öljyn, seoksella paistettu pihvi, on tuskin sen enempää syöpäriskiä nostavaa, kuin viikottain halvoilla pinnoitepannuilla käryytetyt ruuat. Olipa sen asian suhteen sitten miten tahansa, niin ainakin sen pihvin maku on itselle sen pienen riskin arvoinen. Kaikkihan nykypäivänä on niin vaarallista. Ja joku viisas taisi joskus sanoa, että:
"Ilman pieniä nautintoja ja paheita, ei elä sen pidempää, elämä vaan tuntuu pidemmältä."
Tämä pannukaunokainen menee ainakin jossain vaiheessa pannupitsakekkerikäyttöön ja pyhäinpäivänpaistikin siitä saa hienon pinnan kylkeensä. Ai riemua taas!
Ps. Kuvasin suoraan uusimmasta kotivinkista valuraudan hoito-ohjeet, kun nekin sattui aivan kuin nakutettuna tähän lauantaitouhuiluumme.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kun kävit ja tervetuloa toistekin :)